*Johan sinä kasvat laipiostakin läpi*. Tämä lause on jäänyt mukaviin muistoihin nuoruudesta. Olin koulun loma-ajoilla vanhainkodilla sijaistamassa useasti. Monenlaisia tehtäviä siellä sain tehdä, syötin vanhuksia, pesin, vaatetin ja huolehdin puhtaudesta. Luin ja juttelin heidän kanssa.
Tarjoilin ruokaa vanhuksille. Erään kerran menin viemään ruokaa ihanalle mummolle, siinä seisoin tarjotinta pidellen hänen vieressään, kun hän katsoi minua pitkään ja sanoi tuon lauseen. Olen suht pitkä ja varsinkin nuorena olin hyvin hoikka, joten en yhtään ihmettele jos oli sellainen tunne, että kohta kasvan niin pitkäksi, että menen jo katon läpi.
Kokemukset vanhainkodilla olivat alkua kaikelle hoivatyölle, mitä olen tehnyt.
Työskentelin myös lapsiperheessä vähän aikaa. Se oli taas niin erilaista kuin vanhainkodin työ, mutta niin palkitsevaa sekin. Se antoi hyvää kokemusta hoitaa aikanaan omia lapsiani. Siinäpä sitä hoivaa oli joka päivä aina muuttuvin vaihein.
Vanhempi tyttäreni halusi ansaita itse ajokorttirahat ja mietittiin, mikä olisi sopiva työ lukion rinnalla. Löydettiin hänelle henkilökohtaisen avustajan työ. Ja tukeakseni tytärtäni, minä tein myös työsopimuksen samaan paikkaan. Siihen jäin ikään kuin koukkuun, aina olen sopivissa tilanteissa hoitanut avun tarvitsijoita. ALS, Alzheimerin tauti ja MS-tauti ovat tulleet tutuksi monien muiden tautien kanssa. Pyörätuolit, nosturit, säätösängyt, Bipap hengityslaittet ja kaikenlaiset apuvälineet, näistä on kokemusta.
Ei pelkästään vain hoitoa, tukea, henkilökohtaista apua tai ikäihmisen perhehoitoa, myös yhdessä tukea tarvitsevien kanssa teattereissa, oopperoissa ja elokuvissa käydessä saa iloa arkeen ja jaksaa eteenpäin.
Olen maalta kotoisin. Osallistuin aktiivisesti maatilan töihin. Milloin kynnin peltoja, milloin lypsin lehmiä, milloin leivoin ruisleipää, paljon oli tehtävää. Aina oli koira ja kissoja. Noppe niminen koira oli hyvin rakas minulle, sekarotuinen ihana koira. Isä halusi paimenkoiran, niinpä aikanaan meille tuli bordercollie rotuinen Ani. Isä opetti sen paimentamaan lehmiä, siitä oli iso apu, lehmät tottelivat hyvin lopulta jo pelkkää Ani nimeä.
Siskoni pitää maatilaa ja heillä on edelleen samaa rotua oleva ahkera koira. Kun omat lapset olivat pieniä, meillä oli kissa ja sitten myöhemmin labradorinnoutaja Ykä, se oli kyllä valloittava otus. Ykä oli reputtanut opaskoirakoulusta viimeisen kurssin liian vilkkaan luonteen vuoksi. Kyllä, sen huomasimme joka päivä, että Ykä oli vilkas. Esimerkiksi sen kouluttaminen kävelemään rinnalla oli työvoitto. Nyt meillä on kissa, niin söpö Pau. Pitkäkarvainen maatiaiskissa. Pau on aina meidän kanssa, asuntoautollakin mukana matkassa.
Kokemusta on eläinten hoidosta. Eläinten kanssa touhuaminen on kyllä antoisaa.
